Elämää vajaatoiminnan kanssa, kun liikunta ei ole vaihtoehto

Elämää vajaatoiminnan kanssa, kun liikunta ei ole vaihtoehto

18 vuotta ilman kilpirauhasta eläneenä, useamman vuoden kilpirauhasyhdistystoiminnassa mukana olleena ja aiheeseen perehtyneenä, olen ehtinyt nähdä ja kuulla paljon ihmisten elämästä kilpirauhassairauden tai sen jälkitilan kanssa. Suurin osa keskustelusta on liittynyt vajaatoimintaan, sen oireisiin ja niiden lievittämiseen erityisesti liikunta- ja urheiluharrastuksilla. Samaa ”lääkettä” hyödynsin itsekin oman vajaatoimintani kanssa yli 10 vuotta, kunnes liikunta ei yhtäkkiä enää ollutkaan mahdollista. Jatkuva uutisointi ja eri suunnista tulevat muistutukset liikkumattomuuden haitoista ja vaaroista alkoivat ahdistaa ja masentaa. Mietin, miltä jatkuva ”istuminen tappaa” -pelottelu mahtaa tuntua muista liikuntarajoitteisista. Mediassa näkyvissä vajaatoimintaa koskevissa potilastarinoissa liikunta on vuosikaudet toistunut ”henkireikänä”, jota ilman haastateltavat eivät jaksaisi. En pystynyt enää samastumaan näihin tarinoihin ja aika ajoin tunsin suorastaan pakokauhua siitä, etten voinut lievittää oireita ja tuoda kehooni ja mieleeni voimaa liikunnasta enää lainkaan. Aloin ajatella, että meitä vastaavassa tilanteessa olevia (oli sairaus mikä tahansa) lienee paljon, ja näin kesän alla halusin kirjoittaa lyhyen rohkaisun ikään kuin vertaistukena kaikille, jotka ehkä parhaillaankin painivat samojen tuntemusten kanssa.

Elämä voi muuttua hetkessä – monta kertaa

Minusta piti alunperin tulla liikunnanohjaaja ja fysioterapeutti. Jo lapsesta asti olin varsinainen ikiliikkuja, päivittäin harrastamassa, koska rakastin kaikenlaista liikuntaa. Vuonna 1999 ollessani lukioikäinen, liikkuminen loppui liikuntakieltoon, saatuani nopeasti kehittyneen struuman ja diagnoosin Basedowin syndroomasta. Liikatoimintainen kilpirauhanen piiskasi minua niin, että liikuntakiellon lisäksi sain yhdistelmälääkityksen ja jonopaikan kilpirauhasen kokopoistoon. Leikkauksesta toivuttuani, jatkui liikunnallinen elämäni samaan malliin, ellei entistäkin innokkaammin kilpirauhaslääkityksen turvin. Vuonna 2009 olin 26-vuotias ja edelleen liikunta-alan opintoihin tähtäävä urheilullinen nuori nainen, kun jouduin yllättäen auto-onnettomuuteen. Olin onnekas selvittyäni tapahtumasta haavoilla ja ruhjeilla, mutta puoli vuotta onnettomuuden jälkeen en yhtäkkiä pystynytkään enää juoksemaan, enkä käymään jumppatunneilla. Selvisi, että molempiin polviini oli syntynyt vaurioita, jotka invalidisoivat minut muutamassa vuodessa niin, että liikuntaharrastus toisensa jälkeen muuttui mahdottomaksi. Molemmat polveni leikattiin, mutta leikkaus ei tuottanut tulosta ja kipu kroonistui. Seuraavien vuosien aikana liikuntarajoitteisuus eteni entisestään.

Vuonna 2014 pystyin enää vain kävelemään, senkin tuottaessa usein kipua. Olin 32-vuotias ja aloin ajatella, että tulen vielä kuolemaan tähän kipuun. Kivun aiheuttaman väsymyksen keskellä sisuunnuin monta kertaa etsimään ja kokeilemaan uusia keinoja saada apua: osteopaatit, hierojat, kinesioteippaukset, sähköhoitolaitteet, fysiatrit ja fysioterapeutit sekä uusien ortopedien vastaanotot. Tähän kului useampi vuosi, eikä apua löytynyt, kunnes pääsin uusiin tutkimuksiin julkisen puolen sairaalaan. Hitaasti edenneen tutkimusprosessin jälkeen lopulta selvisi, ettei polvivaurioille voida tehdä nykymenetelmillä mitään. Samaan aikaan elämässä sattui useampi peräkkäinen rankka menetys, joista selviämisessä liikunta olisi ollut elintärkeää. Vajaatoiminnan oireet saivat niskalenkin hormonitoiminnan mennessä pitkän surutyön keskellä sekaisin. Polvia yritettiin vielä hoitaa fysioterapian, lääkkeiden ja tähystysten avulla, mutta kivut eivät lähteneet. Tutkimus- ja toimenpideprosessi kesti kokonaisuudessaan lopulta kahdeksan vuotta. Olin aloittanut pyrkimykseni asian tietoiseen hyväksyntään jo varhain siltä varalta, etten saisi liikunnallista elämääni enää takaisin. Niin kävi, ja nyt 35-vuotiaana arkielämäni on liikunnan ja hyvinvoinnin ylläpitämisen osalta kovin erilaista kuin mitä olisin halunnut ja toivonut.

Ylös, ulos ja lenkille?

Meillä kaikilla on omat tapamme suhtautua vastoinkäymisiin ja selvitä niistä. Olisin antanut lähes mitä vain, että olisin voinut vain vetää tossut jalkaan ja lähteä juoksemaan tai käydä edes yhdellä jumppatunnilla, mutta oli keksittävä jotain muuta. Omalla kohdallani muutosjoustavuus oman elämän suhteen osoittautui aivan avaintekijäksi elämän uudenlaisessa haltuunotossa ja sen uuden muodon hyväksymisessä. Vasta hyväksymisen jälkeen olen voinut alkaa taas aidosti nauttia ja iloita elämästä, tuntematta enää samanaikaisesti surua siitä miten asiat ovat. Vaikeiden asioiden ja epätoivottujen lopputulemien hyväksyminen, sekä ajatus siitä, että kaikesta oppii aina jotain arvokasta on ollut työläs mutta välttämätön prosessi. Aina kärsimys ei jalosta, mutta silloin on hyvä miettiä, haluaako antaa itsensä muuttua epäsuotuisaan suuntaan. Joskus suru voi olla niin suurta, että se jää seuralaiseksi, mutta silloinkin asian tiedostaminen saattaa olla avain hiljalleen tapahtuvaan muutokseen. Itselläni projekti Elämä 2.0 käynnistyi miettimällä asioita, joista tuli hyvä mieli ja kiitollinen olo. Listan ensimmäinen merkintä oli iso muki hyvää kahvia. Jatkoksi kirjautui ystävien ja läheisten tuki, oma sisukkuus, luonnossa liikkuminen, vapaaehtoistyöt sekä muita arkisia asioita.

Hiljalleen löytyi myös varjoihin kadonnut huumori. Sen käyttöönottoa vaikeuksien kääntämisessä voitoksi suosittelen lämmöllä. Huumorille on oma aikansa, mutta kun se siemen löytyy ja vaikeuksiin pystyy omien voimavarojen salliessa suhtautumaan huumorilla, kannattaa sen antaa itää. Nykyään taas nauratan itseäni ja muita vanhaan malliin heittämällä huulta ajoittain kokemastani aivosumusta, väsymyksestä tai ikuisesti sinertävistä varpaistani ja välillä myös tuskastuttavasta liikuntarajoitteisuudestani. Välillä nauran kun sattuu, jottei kipu vedä mieltä synkäksi. Asioiden syvällinen pohdinta ja jonkinlaisen hyvän puolen etsiminen on aina ollut tapani kääntää ikävimmätkin asiat lopulta, ei välttämättä voitoksi mutta rikkaudeksi, ja löytää se hopeareunus. Joskus se saattaa vaatia paljonkin työtä. Oma suhtautuminen vastoinkäymisiin ja siihen, miten niiden antaa vaikuttaa päivittäiseen elämään on mielestäni kuitenkin ratkaisevaa. Elämässä on monenlaista rikkautta, josta kaikki ei pohjaudu vain hyviin ja positiivisiin kokemuksiin. Suurimman rikkauden näen siinä, mitä vastoinkäymiset ja ikävät kokemukset opettavat meitä löytämään sisimmästämme.

Kaikkea hyvää sinulle, kilpirauhaspolun kanssakulkija.

Terveisin,
Linda