Elohiirestä etanaksi

Johannan tarina

Syksyllä 2007 alkoi väsymys, nuutuneisuus, alakulo ja voimattomuus vallata pelottavan paljon alaa elämästäni. Iloisesta ja energisestä elohiirestä tuli etana, joka vain nukkui ja kulki sumussa. Päivällä tein palkkatöitä toimistossa ja iltaisin opiskelin liiketaloutta. Opiskeluissa työn ohella oli menossa neljäs ja viimeinen vuosi – neljän vuoden aikana kaksi tutkintoa.

Aiemmin rakas ja helppo kirjoittaminen ja tentteihin luku muuttui ylitsepääsemättömäksi. Tuntikausien mittaiset kirjoittamis- ja lukusessiot muuttuivat minuuteiksi. Päiväunet venyivät tunneiksi ja yöunet jopa 16-tuntisiksi. Jokaöinen kuorsaaminen alkoi. Mies muutti vierashuoneeseen ja minä tajusin mennä lääkäriin.

Omalääkäri tajusi heti itkuisen potilaan asioiden olevan pahasti pielessä. Muiden kokeiden ohella otettiin kilpirauhasarvot. TSH oli 59. Tulosten saavuttua kilpirauhanen ultrattiin ja sen todettiin olevan surkastunut.

Thyroxin-lääkitys aloitettiin heti. Kahdeksi viikoksi energinen elohiiri palasi, ja sen jälkeen alkoi alamäki takaisin etanaksi. Laboratoriokokeet otettiin säännöllisesti ja lääkitystä säädettiin rauhallisella tahdilla. Aina lääkemuutoksen yhteydessä olo piristyi, mutta pysyvästi oireet eivät ottaneet helpottaakseen.

Loppukesällä 2008 oloni oli edelleen samanlainen kuin ennen lääkityksen aloittamista. En jaksanut kävellä kilometrin matkaa kauppaan, pyörällä en pystynyt ajamaan kuin satoja metrejä, nukuin jälleen 16-tuntisia yöunia enkä tahtonut herätä mihinkään. Töistä en ollut pois kokonaisia päiviä, mutta välillä oli pakko lähteä aikaisemmin, jotta pääsin hereillä kotiin. Liikunnasta, harrastamisesta tai itsensä hoitamisesta oli turha haaveillakaan. Mieli oli maassa; pelotti oma tilanne ja mahdolliset muut sairaudet. Onneksi mies, vanhemmat, appivanhemmat ja ystävät jaksoivat rinnalla, vaikka harmaus oli vallannut mielen ja ruumis tuntui aivan kuolleelta.

Omalääkäri oli väliaikaisesti toisaalla, ja hoitava lääkäri lähetti minut itkuisen vastaanottotapaamisen jälkeen mielenterveystoimistoon henkisen tilan selvitykseen. Oireideni selvitystä ei kuulemma jatkettaisi, ennen kuin olisin käynyt psykologisessa kartoituksessa. Mielenterveystoimiston käynnin jälkeen todettiin, että päänupissa ei ollut vikaa. Ei tietenkään ollut! Ketä tahansa alkaa itkettää ja pelottaa, jos on ollut ”villasukkana” puolitoista vuotta.

Rohkaisin mieleni ja menin Kilpirauhasyhdistyksen vertaistukitilaisuuteen Vantaalle. Olinhan liittynyt jäseneksi heti diagnoosin saatuani. Tilaisuuden anti minulle oli puheenjohtaja Kirsti Hännisen kannustus mennä kaikkien koettelemusten jälkeen yksityislääkärille. Tuossa vertaistukitilaisuudessa tulin vakuuttuneeksi siitä, että vielä on mahdollisuus löytää oikea hoito.

Huhtikuussa 2009 kävin Helsingin Lääkärikeskuksessa Vesa Ilvesmäen vastaanotolla. Siinä vasta mies! Vein mukanani terveyskeskuksesta pyytämäni lähes kahden vuoden laboratoriovastaukset. Ilvesmäki tutki laboratoriotulokset ja kuunteli oireeni. Oireeni viittasivat vajaatoimintaan ja laboratoriotulokset liikatoimintaan. Hän teki hetkessä toimintasuunnitelman. Thyroxin-lääkitystä alettiin laskea 0,125 mg:stä hitaasti 0,025 mg kerrallaan 2-3 viikon välein aina 0,075 mg:hen asti. Jatkosta sovittiin niin, että jos oireet helpottavat ja laboratoriokokeet osoittavat arvojen olevan kunnossa, uusintakäyntiä ei tarvita. Jos oireet eivät helpota tai jos laboratoriokokeet osoittavat arvojen olevan pielessä, varaisin uuden ajan. Heti lääkemäärän vähentämisen jälkeen oireet helpottivat ja tuttu elohiiri alkoi taas tulla esiin!

Olen 36-vuotias nainen Tuusulasta. Aina menossa ja touhussa mukana, usein eturintamassa. Perheeseen kuuluu avomies ja kolme gerbiiliä. Elämä pyörii vastavalmistuneen omakotitalon, puutarhatöiden ja itsensä hoitamisen merkeissä.