Lopulta oikea diagnoosi mutta liian vähäinen lääkitys

Eijan tarina

Tutustuin kilpirauhasen vaivoihin jo alakouluikäisenä 1950-luvulla, kun isäni sisar alle 20-vuotiaana sairasti ns. myrkkystruumaa. Muistan kuulleeni sanan jodi. Seuraava tapaus oli toinen tätini (isän sisar), joka asui täällä Helsingissä ja jonne minäkin olin muuttanut loppuvuodesta 1958. Muistan kuinka tätini oli väsynyt, hidas, painoa tuli lisää nopeasti ja ruskeat hiukset valkenivat nopeassa tahdissa, iho kuivui ja hilseili. Se oli vuosien 1963-1965 tienoilla.

1970-luvulla hakeuduin työpaikkalääkärin puheille ja kerroin epäilyistäni, että kilpirauhaseni ei toimi kunnolla, vetosin sukulaisteni kokemuksiin. Verikoe otettiin ja aikanaan lääkäri loihe lausumaan: kaikki arvot ovat keskiarvoja. Sen sijaan minulta löytyi keuhkoastma! Olin valittanut, etten voinut käyttää kaulanauhoja /koruja enkä mitään muutakaan lähellä kaulaa. Jopa lakana tuntui ahdistavan raskaalta!

Muistelen kuinka jo 15-vuotiaana rippikouluikäisenä kirkonmenoissa nukuin kesken saarnan. Ei se ollut papin eikä saarnan vika. Minä vain en saanut silmiäni pidetyksi avoinna! Sama torkkuherkkyys oli tovereille riemukasta kun minä kokouksissa ja koulutustilaisuuksissa torkahtelin ja nukuin istuallani! Jopa teatterissa kuorsasin Sokrateen pauhatessa, seurueeni nyki minua hereille, esitys oli mielestäni turhan pitkä.

Aikaa kului ja minä palelin, olin ylipainoinen ja alakuloinenkin. Tulin töihin HYKS-Meilahden Keskuskeittiölle vuonna 1987. Muutaman viikon kuluttua sain soiton työterveyshoitajalta: ”Kuinka sinä voit? Sinun kilpirauhasesi ei toimi, tule heti vastaanotolle!” Tein työtä käskettyä ja olin tyytyväinen kun sain diagnoosin ja lääkityksen!

Meni liki 20 vuotta vaihtelevasti; sen aikaisen käsityksen mukaan Thyroxinia annosteltiin varovaisesti, huolimatta siitä mitä kerroin tuntemuksistani. Olihan olemassa Yliopistosairaalan viitearvot, joita laboratoriot noudattivat. Nykyisellä tietämykselläni olen varma, että olin kauan alilääkitty.

Yksi kiinnostava seikka on sekin, että meitä on kuusi sisarusta (tyttöjä), joista viidellä on diagnoosina kilpirauhasen toiminnanvajaus. Eikä siinä kaikki. Kun äitimme oli jo dementian alussa, saimme tiedon, ettei hänen kilpirauhasensa toiminut lainkaan. Kun nyt muistelen äidin sairauden alkua, se oli samaa hidastunutta liikettä, ihon kuivuutta, painon pysymistä, vaikka hän ei syönyt edes riittävästi. Vuosien 1996-1998 sairastumiseni loppuun palamiseen ja keskivaikeaan masennukseen juontanevat juurensa n.10 vuoden takaiseen diagnoosiini. Paljon myöhemmin olen lukenut, että hoitamaton kilpirauhasen toiminnanvajaus altistaa dementialle.

Lapsuuteeni kuuluivat saamani moitteet ”olet niin hidas, syötkin niin hitaasti, ei sinusta kunnon ihmistä tule koskaan!”. Kun kuitenkin parikymppisenä jo olin maailmalla ja sisareni kanssa samassa kaupungissa, iltakävelymme keskeytti valitukseni ”minun on kylmä”, jonka takia sisareni oli ärtynyt minulle! Se kaikki olikin vajaatoimintaisen kilpirauhaseni syytä!

Valoa pimeään sain 2006, kun nuorin sisareni suositteli omaa lääkäriään ja tilasin ajan sisätautispesialistille. Ilahduin kun hän jo kättelyssä sanoi, että ”me hoidamme potilasta, emme laboratoriota”, sillä olin kertonut miten aiemmassa hoitosuhteessa noudatettiin viitearvoja. Tämän jälkeen olen voinut paremmin oikealla /sopivalla lääkeannoksella.

Entäpä heikot, liuskoittuvat kynnet? Halkeilevat sormenpäät? Vertaistukea olemme saaneet sisarukset toisiltamme, serkultamme ja veljemme tyttäreltä!
SE lienee geeneissä molemmilta vanhemmiltamme?