Vähän vajaata toimintaa

Minnan tarina

Lokakuussa 2008 aloin suorittamaan ammattitutkintoa työn ohessa. Tein pitkiä 10 tunnin työpäiviä ja vietin aika rajua vapaa-aikaa. Kävin aika monenakin iltana viikossa bändikeikoilla ja aamulla kömmin väsyneenä töihin. Tosin ihmettelin kyllä että minua väsytti ns. normaalia enemmän, mutta pistin sen vain ”vanhuuden” piikkiin. Alkoholia en ole enää käyttänyt kolmeen vuoteen, mutta väsyttäähän se baareissa selvinpäinkin juoksu. Työskentelen kaupan alalla ja joulukauppa luonnollisesti vie ihmisestä mehut ilman muutakin puuhaa.

Työpaikalla alkoi YT-neuvottelut vuoden 2009 alussa. Ilmapiiri oli kireä ja kaikilla paljon paineita. Suorittaminen oli kovaa; jokainen halusi, minäkin, näyttää kuinka hyvä, tehokas ja tarpeellinen työntekijä on. Väsyneenä painoin töitä ja hermot kiristyivät, suutuin usein työkavereilleni ja sanoin rumasti.

Helmikuussa pidin lomaa, mutta mikään maailman nukkuminen ei vain tuntunut auttavan väsymykseen. Talvella alkoivat myös omituiset nivelkivut ja haluttomuus tehdä yhtikäs mitään, varsinkaan töitä, mutta jätin myös kaikki harrastukset. Ammattitutkinnon näyttöjen olisi pitänyt olla valmiina helmikuussa, mutta yksi tehtävä oli edelleen tekemättä. Työpaikalle raahauduin yleensä puoli tuntia myöhässä. Onneksi minulla on liukuva työaika, joten vältyin sanomisilta. Sohva oli harrastukseni työpäivän jälkeen. Nukuin töiden jälkeen kaksi tuntia, heräsin tunniksi ja vetäisin ennen töihin menoa vielä 10 tunnin tirsat. Aamulla väsytti.

Kävin työpaikkalääkärillä kertomassa kummallisista nivelkivuistani – tai mitä ne nyt olivatkaan -ja väsymyksestä. Lääkäri epäili varmaankin vain lorvikataria ja kirjoitti sen perinteisen Burana-reseptin.

Kevään kynnyksellä väsymys vain paheni. Noh, tässä kohtaahan ihminen sanoo itselleen, että se on sitä kevätväsymystä. Kun kevät alkoi jo kääntymään kesään, aloin olla tosi huonotuulinen, unohtelin asioita enkä pystynyt keskittymään töihini – enkä mihinkään. Minua kiinnosti vain nukkuminen. Töissä saatoin lähteä tekemään jotain tehtävää ja jättää sen kesken mennäkseni esim. vessaan, ja seuraavana päivänä työkaverit löysivät työvälineeni siitä mihin ne olivat jääneet. Kadotin kotiavaimet mystisesti ja nukahtelin jopa tietokoneen näppiksen päälle, en onneksi kuitenkaan ruokalautasen. Keväällä harjoittelimme teatteriesitystä edustamassani harrastajateatterissa, ja ihmettelen vieläkin miten olen oppinut repliikit siinä unitilassa jossa olin ja miten olen suoriutunut esityksestä, josta en muista oikeastaan mitään.

Koska osaan kuunnella itseäni ja tunnistan, milloin väsymys ei ole enää väsymystä, aloin epäillä anemiaa ja varasin uuden ajan lääkärille. Työpaikkalääkäri oli vaihtunut edellisestä käynnistä, ja uusi lääkäri lähetti minut heti verikokeisiin ja suhtautui vaivoihini täydellä vakavuudella.

Lääkäri soitti viikon kuluttua ja kertoi verikokeiden tulokset: kolesteroli koholla ja kilpirauhasessa näkyy olevan vajaatoimintaa, mutta muuten veriarvot hyvät. Apua, mikä ihmeen kilpirauhasen vajaatoiminta? Pelästyin, ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Lääkäri pyysi minut pikimmiten vastaanotolle. Aloin kauhunsekaisin tuntein etsiä netistä tietoa. Onneksi sitä löytyi ja pystyi hengittämään rauhallisesti pari päivää ennen kuin pääsin lääkäriin.

Lääkärissä käynti oli tietenkin masentava kokemus, varsinkin kun lääkäri sanoi että kokeillaan nyt ensin 25 mikrogrammaa thyroksiinia ja tulet sitten uusiin verikokeisiin 6 viikon päästä. Mitä kokeilua, eikö tämä asia järjestykään heti? Lääkäri totesi, että kilpirauhasvaivan lisäksi kärsin burnoutista. Olin pitkään yrittänyt suoriutua tehtävistäni ja opiskeluistani fyysisesti väsyneenä, ja nyt olin myös henkisesti hajalla. En edes huomannut itse miten väsynyt henkisesti olin. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa jonka jälkeen jäin kesälomalle. Sairasloma meni täydessä sumussa, minä vain nukuin ja nukuin. Ensimmäisellä kesälomaviikolla olin onnekseni ammattiliitosta saamallani kuntoremonttilomalla Oulun Edenissä. Ei tarvinnut huolehtia arjen asioista, ja kuntoloma sisälsi mukavasti liikuntaa, joka aktivoi minut taas uudestaan liikuntaharrastuksen pariin.

Lomien jälkeen ensimmäinen verikoekontrolli osoitti sen, että lääkitystä piti nostaa – vaikka olinkin jo kummasti piristynyt enkä esimerkiksi tarvinnut enää päiväunia. Kolmannen kontrollin jälkeen, kun lääkitys ei vieläkään ollut sopiva, tuli pieni romahdus. Itkin lääkärissä käynnin jälkeen ja ajattelin että tätäkö tämä elämä tulee olemaan: 6 viikon välein labrassa ja lääkärissä ramppaamista.

Seuraava, neljäs verikoe ositti, että arvot olivat nyt kohdillaan. Lääkäri kirjoitti thyroksiinireseptin kuudeksi kuukaudeksi ja kehotti heti käymään vastaanotolla jos tulee väsymisen merkkejä. Tällä yritän nyt mennä ensi kevääseen.

Yritän aina löytää elämän ikävistäkin asioista sen puolen johon voin käyttää vanhaa sananlaskua ”ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin”.

Kilpirauhasen vajaatoimintaan sairastuminen pysäytti minut miettimään myös muuten elämääni ja terveyttäni. Aloitin elokuun lopulla kuntosalilla käynnin, minulle tehtiin henkilökohtainen kuntoiluohjelma, aloitin kuntonyrkkeilyn ja Chi ball -jumpan. Lisäksi olen kokeillut kuntokeskuksen muita tarjoamia lajeja. Käyn kuntokeskuksessa 3-4 kertaa viikossa. Tämän ansiosta koen voivani hyvin, ja liikunta antaa lisäenergiaa. Tosin liikuntaharrastus on hiukan karannut käsistä enkä ehdi enää harrastamaan itselleni niin rakasta teatteria, muta ehkä sitten taas myöhemmin palaan sen pariin.

Kerroin työpaikallani avoimesti sairaudestani ja työkavereitteni joukosta löytyi heti kaksi muutakin vajaatoimintaista. Oli hyvä huomata etten ole yksin ja saada tukea työkavereilta. Heitämme melko hurttia huumoria aiheesta, ja aina kun jokin ei mene putkeen, veistelemme aiheesta vitsiä ”me käydään niin vajaalla, että ei meidän tarvi osata” tai ”koita ymmärtää, mähän oon vähän vajaatoimintainen” yms. Lisäksi eräs tuttavani kertoi lapsestaan jonka diagnoosi tehtiin jo nelivuotiaana. Totesin että minulla on häneen verrattuna huomattavasti helpompaa, lapsen sairaus on aina vaikea paikka niin lapselle kuin koko perheelle.

Sairastuminen pysäyttää ihmisen aina. Sitä tulee katsoneeksi peiliin kahdesti ja pysähtyy ajattelemaan oman elämänsä laatua. Vaikka olen ikäisekseni (44 v) todella hyvässä kunnossa, pohdin kahdesti mitä vielä voisin tehdä. Remontoin hiukan ruokavaliota, vaikka minulla ei ole ylipaino-ongelmaa. Varaudun kuitenkin siihen, että kilpirauhasen vajaatoiminnan myötä voi paino nousta. Aloitin liikunnan, päätin lopettaa arki-iltaisin iltamenot ja nukkua kunnon 9 tunnin yöunet.

Nyt minusta tuntuu hyvältä. Vaikka en koskaan ole ollut mikään ilopilleri, huomaan kyllä nauravani päivittäin. En polta päreitäni työpaikalla läheskään edes viikoittain, vaikka luonteeni on temperamenttinen. Vaikka käytän usein lauseita ”nyt menee hermo” tai ”ranteet auki”, lauseiden sävy on enemmänkin huumoriviritteinen. Keväällä väsyneenä saatoin oikeasti tarkoittaa mitä sanoin.

Oma sairastuminen auttoi myös näkemään ja huomioimaan työkavereita paremmin. Toimin työsuojelun varahenkilönä ja olen useaan kertaan kiinnittänyt työkavereiden jaksamiseen huomiota, seikka johon en aikaisemmin osannut tarttua. Kun näen jonkun olevan oikeasti väsynyt, saatan ihan luontevasti sanoa hänelle, että hän näyttää väsyneeltä ja kysyä,onko hän ehtinyt ulkoilla ja nukkua jne.

Oma sairastuminen lisäsi myös inhimillisyyttä toisia kohtaan.

Minna