Basedowin tauti: liikatoiminta, leikkaus ja vajaatoiminta

Kirsin tarina

Yksi diagnoosi ja oireiden koko paletti

Basedowin tauti oli siihen asti sairastamistani pahin. Kun nyt muistelin sairastamista, huomasin, että eniten pelkoa herättivät Internetistä löytyneet tiedot. En osannut suhteuttaa niitä omaan sairauteeni tai lukea asiantuntijan tavoin. Eivätkä kaikki tekstit edes olleet lääkäreiden kirjoittamia. Jos jossain lueteltiin mahdollisia sivuoireita tai komplikaatioita, kuvittelin niiden kaikkien osuvan kohdalleni. Ja kuvat tulivat yöllä uniinkin. Etsimällä sain lisää kylmää faktaa taudista.

Asiallisinta ja minua itseäni koskevaa tietoa sain, kun uskalsin kysyä mieltäni painavista asioista hoitavalta lääkäriltä. En tuohon aikaan ollut kuullutkaan Kilpirauhasyhdistyksestä. Näin sen esitteen osaston ilmoitustaululla lähes vuosi leikkauksen jälkeen ja liityin samana päivänä. Saman sairauden läpikäynyt olisi heti osannut kertoa omista oireistaan, hoidoistaan ja selviytymisestään.

Nykyisen uuden sairauteni kanssa jätän Internetin kauhugallerian tutkimatta. Kysyn asiat lääkäreiltä ja luotan heidän jakamiinsa julkaisuihin. Potilasyhdistysten sivut uskallan jo lukea. Vinkkejä arkielämän helpottamiseen ja sairauden kanssa jaksamiseen olen saanut toisilta potilailta. Vuorovaikutus antaa enemmän kuin pelkkiin faktoihin yksikseen tutustuminen.

Morbus Basedow tuli kylään

Keväällä 2000 kävin kuntosalilla ja tein 10 – 15 km kävelylenkkejä. Syksyllä työkaverit alkoivat nauraa, että aamuisin töihin tuloni huomaa puuskutuksesta, joka kuuluu jo ovelta. Kävelin sisukkaasti neljänteen kerrokseen, vaikka se tuntui aamu aamulta raskaammalta. Lepopulssi pyrki olemaan yli 100.

Minulle ei tullut edes mieleen, että jokin voisi olla vialla. Ruoka nimittäin maistui ja painokin oli alkanut mukavasti laskea. Kuntosalille en tosin jaksanut käydä edes ilmoittautumassa. Hämmästelin miten tunti aamiaisen jälkeen voi jo olla nälkä. Mutta siihen löytyi apu kun ostin töihin ison jäätelön tai täytetyn patongin. Sen avulla jaksoin odottaa lounastuntiin, jolloin pääsin syömään ison annoksen pastaa. Iltapäiväkahvin kanssa maistui pulla ja suklaa. Ja illalla söin kotona normaalin (runsaan) aterian.

Kerran aamiaisen ja lounaan välinen tankkaus ei ollut mahdollinen. Minua alkoi heikottaa ja pyörryttää vähän kymmenen jälkeen. Syömällä siitäkin päästiin eteenpäin. Pienikin kävely sai sydämen jyskimään niin, että se näkyi vaatteiden alta. Pahan olon tunnetta lisäsi vielä se, että kaikkialla oli liian kuuma. Puseroiden pääntiet puristivat myös ikävästi kaulaa.

Muistan vieläkin sen fyysisen pahan olon ja lähes paniikin kun yhtenä pakkasaamuna näin työkaverin paksussa korkeakauluksisessa villapaidassa. Oli pakko mennä omaan huoneeseen, avata ikkuna ja hengittää pakkasilmaa. Tiukasti kaulan ympärille kietoutunut kuuma villaneule oli pahinta mitä saatoin kuvitella. Sydän hakkasi villisti ja olo oli kamala.

 

Enhän minä sairas ole

Perhe ja ystävät käskivät lääkäriin. En jaksanut taistella vastaan, joten menin työterveyslääkärin vastaanotolle. Jokin painoi kurkussa, oli pakko yskiä että pystyin puhumaan. Lääkäri esitti muutaman kysymyksen, tunnusteli lämmintä ja kosteaa käsien ihoa ja turvonnutta kaulaa. Sitten hän lähetti minut laboratorioon. Vastaukset hän pyysi saada heti. Niistä kävi ilmi, että eräät arvot olivat kymmeniä kertoja korkeampi kuin pitäisi, loputkin reippaasti rajojen ulkopuolella. Kilpirauhanen toimi tosi vilkkaasti. Kieltäydyin sairauslomasta, sillä kyllähän minä töissä jaksaisin käydä.

Lääkäri pyysi vielä ojentamaan kädet suoraan eteen ja asetti paperin kämmenselkien ja sormien päälle. Kädet vapisivat ja vatkasivat paperin lattialle! Tämä oli kuulemma nopein ja halvin koe kilpirauhasen liikatoiminnan toteamiseksi. Lääkäri kertoi, että oli opiskeluaikanaan joutunut tentissä vastaamaan kilpirauhasta koskeviin kysymyksiin. Minun onnekseni!

 

Diagnoosi Mariassa

Sain lähetteen jatkotutkimuksiin ja pääsin niihin jo seuraavalla viikolla. Katsoin kartalta lyhimmän reitin Marian sairaalaan ja varasin reilusti aikaa. Noin 1,5 km kävely vei voimat ja aikaakin kokonaiset 45 min. Lääkäri katsoi laboratoriotulokset ja otti puheeksi suurentuneet silmäpussit. Totesin niiden ehkä johtuvan uudesta tehokkaasti kosteuttavasta kasvovoiteesta. Mutta ei, diagnoosi kuului: Basedowin tauti silmäoireineen ja struuma. Hoitona olisi 1,5 vuoden Tyrazol-kuuri.

Kun tiedustelin helpompaa hoitoa, lääkäri kertoi radiojodihoidosta, mutta sitä hän ei minulle silmäoireiden takia suosittelisi. Viimeisenä olisi leikkaus, jossa kilpirauhanen poistettaisiin osittain tai kokonaan. Kuulosti pahalta, joten jatkoimme lääkehoidon selvittelyä. Lääkäri kertoi mahdollisista sivuvaikutuksista, hoitoennusteesta ja jatkokäynneistä. Joulukuussa hän totesi, ettei Tyrazol riitä rauhoittamaan tilannetta – silmäoireet olivat pahentuneet ja kilpirauhanen kasvanut lisää. Lääkäri sanoi lähettävänsä minut Hyksiin endokrinologian poliklinikalle.

Tässä vaiheessa kävin taas työpaikan lääkärillä. Anelin parin päivän sairauslomaa, sillä jaksamisen kanssa oli tullut lisää ongelmia. Hän kirjoitti kahden viikon loman ja käski levätä sen ajan. Tuntui taivaalliselta olla omassa sängyssä lakanan alla avoimen ikkunan luona. Ei ollut kuuma, ja sydänkin malttoi hetkittäin sykkiä rauhallisemmin.

 

Kuuma!

Kutsu Hyksiin tuli tammikuun 2001 alussa. Olin jo katsellut moneen kertaan Internetistä kuvia ulospullistuvista silmistä ja isoista struumista. Ne olivat hirveitä, mutta omassa arjessa kurjinta oli jatkuva kuumuus. Sydän hakkasi nopeasti ja otti välillä vielä lisää kierroksia. Kuumuuden takia olin kotona kevyessä kesämekossa ja paljain jaloin, ainakin yksi ikkuna auki. Muu perhe sulki ikkunoita ja yritti pysyä lämpimänä. Työmatkalla bussissa jouduin riisumaan heti päällystakin pois. Alta paljastui lyhythihainen pusero. Tunsin olevani vähintäänkin erilainen kun naparetkelle pukeutuneet ihmiset ympärillä valittelivat kylmää.

Töissä pidin huoneessani koko ajan jäähdytystä päällä, mittari näytti 16 – 18 astetta. Viileästä pitävä kliivia innostui kukkimaan! Nyt jälkeenpäin käy sääliksi työkaveri, joka joutui muuttamaan vähäksi aikaa kanssani samaan huoneeseen. Onneksi hän kuitenkin ymmärsi! Seuraavana päivänä hän toi toppaliivit, villapaidan ja paksut tossut lämmikkeeksi. Hän tottui kuitenkin nopeasti viileään. Myöhemmin hän kertoi miehensä olevan iloinen, että voi pitää makuuhuoneen ikkunaa yöllä auki kun vaimo ei enää valita kylmää.

Syksyn ja talven aikana moni asia ehti muuttua. Muukin hormonitoiminta lähti kilpirauhasen vauhtiin. Vatsa toimi päivässä yhtä monta kertaa kuin ennen viikossa! Hiuksia lähti koko ajan. Niihin ei voinut enää edes kiharoita laitattaa. Kynnet kuoriutuivat kerros kerrallaan pois. Nyt jälkeenpäin ihmettelen miten jaksoin olla töissä, tai jaksoinko tehdä siellä mitään.

 

Hyksin leikkausjonossa

Kävin Hyksissä 2 – 4 viikon välein. Arvot eivät lääkityksestä huolimatta paljoakaan parantuneet. Verikokeita otti todella helläkätinen hoitaja. Neulakammoni havaittuaan hän veti huomioni muualle ja kertoi lapsenlapsistaan. Muutaman kerran jälkeen uskalsin katsoa jo neulaakin.

Tottumisesta oli kyllä hyötyä, sillä silmäoireisiin määrättiin useamman kerran kortisonipulssi, joka tiputettiin suoraan kämmenselän suoneen. Aluksi en juuri uskaltanut kättä liikuttaa, mutta loppukeväästä selailin jo hoitohuoneessa tarjolla olevia lehtiä. Huomasin myös missä asennossa kättä kannatti pitää. Jos neula tuntui painavan kipeästi suonessa, muutaman millin siirto oikeaan tai vasempaan ja sormien asennon hienoinen korjaaminen auttoi. Otin mielikuvat apuun: kuvittelin olevani auto, jota tankataan. Huoltoasemalla se saa tarvitsemaansa bensiiniä, minä täällä kortisonia.

Kerran minulta tultiin kysymään voisinko olla opiskelijaryhmän opetuspotilaana. Suostuin jo pelkästä uteliaisuudesta. Samalla toivoin, että he valmistuttuaan tunnistaisivat kilpirauhasen sairaudet, aivan kuten työpaikkalääkärini oli tehnyt. Koska jouduin käymään osastolla usein, pääsin monta kertaa opetuspotilaaksi. Kun ryhmä oli tehnyt oikean diagnoosin, seurasi mielenkiintoisin osuus: opettaja kertoi yksityiskohtaisesti sairaudesta ja sen hoidosta.

Olin saanut sydämen villiin tykytykseen Propral-beetasalpaajia. Aluksi otin kolme tablettia päivässä. Sain neuvoksi pienentää annosta oman tuntemukseni mukaan. Tavoitteena oli pienin mahdollinen annostus, jolla tykytys pysyisi kurissa. Vasta paljon myöhemmin kuulin apteekissa farmaseutilta, että lääke voi viedä voimat jaloista. Selvisi miksi minun oli ollut niin vaikea kiivetä bussiin ja kävellä ylämäkeen! Mutta ilman lääkitystä en olisi selvinnyt ollenkaan. Kerran unohdin tabletit kotiin ja luulin kuolevani kaupungilla. Sydän hakkasi niin, että pyörrytti. En jaksanut kävellä 200 metriä parkkipaikalle, vaan jäin kadun varteen odottamaan, että perhe poimii minut kyytiin. Tämän jälkeen pidin aina pari ylimääräistä tablettia mukana.

Kun osastolla uutta aikaa varatessani ihastelin nopeaa pääsyäni jatkotutkimuksiin Hyksiin, sain kuulla olevani leikkausjonossa! Lääkäri kertoi, että nyt tärkeintä olisi saada arvot lähemmäs normaaleja, jotta minut voitaisiin laittaa leikkausjonoon. Kysyin, enkö arvojeni parantumista odottaessa voisi jo jonottaa leikkauspaikkaa. En voinut, sillä jonon etenemistä ei voinut ennalta tietää ja ”kirurgit eivät pidä tällaisista tapauksista”. Seurasi vielä selitys ”noilla arvoilla kuolee helposti leikkauspöydälle”.

Suunnistaja ilman kompassia

Vastaanoton jälkeen oli pakko käydä alakerran kahvilassa miettimässä uutisia. Sitten riensin etsimään lisää tietoa Internetistä. Suomen, ruotsin ja englannin lisäksi turvauduin jo saksaankin. Olihan hra Basedow ollut saksalainen. 1900-luvun alussa potilaiden kuolleisuus oli 50 %. Tehokkaita lääkkeitä ei juuri ollut. Leikkaustekniikkaa kehitettiin, mutta valitettavan moni leikkaus katkaisi äänihermon, mikä vei puhekyvyn. Niinpä, juuri tällaista tietoa olinkin kaivannut!

Talvi oli kääntymässä kevääksi ja edessä olisi taas tuskaisen kuuma kesä. Lääkärilakkokin oli alkanut ja siitä ennustettiin tulevan pitkä. Kuulin, että sairaaloissa on jononhoitajia, jotka osaavat kertoa edessä olevasta odotusajasta. Soitin sinne ja sain arvion: 1,5 vuotta ja lisäksi lakon aiheuttama viivästys!

Seuraavaa kortisonipulssia laittanut lääkäri kertoi (kun minä tyhmyyttäni kysyin!), että jos silmät pullistuvat pahasti ja paine uhkaa näköhermoa, voidaan silmän alle luuhun porata reikä paineen alentamiseksi. Leikkauksia tehdään nenän kautta korvaklinikalla. Lääkäri huomasi vastauksensa vaikutuksen, otti kädestä kiinni ja sanoi minun varmaankin selviävän ilman tätä operaatiota, sillä vielä on muutamia keinoja käytettävissä. Muistelen vieläkin kiitollisena tuota lääkäriä!

Kun lakko vain jatkui, perhe keräsi kolehdin ja kehotti hakeutumaan yksityislääkärin leikattavaksi. En tiennyt mistä sellaista lähteä etsimään ja niinpä kysyin taas lääkäriltäni. Onneksi hänet oli jätetty lakon ulkopuolelle. Hän totesi, ettei heillä ole lupa sanoa nimeltä lääkäreitä heitä suositellen. Niinpä tietysti! Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta – hän otti pienen valkoisen lapun ja kirjoitti siihen kaksi nimeä! ”Molemmat ovat hyviä, ja tässä järjestyksessä.” Sitten hän jatkoi normaalia vastaanottoa. Laitoin lapun lompakkoon varmaan talteen ja yritin huonosta nimimuististani huolimatta painaa mieleen edes ensimmäisen nimen.

Apua luvassa

Etsin samana päivänä kirurgin yhteystiedot ja jätin soittopyynnön. Hoitaja sanoi, että kirurgi soittaisi parin – kolmen viikon kuluessa. Pidin sen jälkeen kännykkää aina mukanani – suihkussa käydessänikin se oli niin lähellä, että kuulisin sen soivan.

Sitten toukokuussa hän soitti. Miellyttävä ääni, asiallinen. Teititteli minua, mikä tuntui mukavan erilaiselta. Annoin luvan tutustua Hyksissä olevaan potilaskansiooni. Hän sanoi alkukesän olevan huono leikkausaika, sillä arpi täytyy suojata tarkasti auringolta syksyyn saakka. Vastasin, etten pysty olemaan auringossa nytkään ja joudun usein menemään talon kylmiöön hellettä pakoon.

Iltapäivällä hän soitti uudestaan ja sanoi tutustuneensa potilastietoihini. Hänen vakava äänensä sai minut jo ajattelemaan, että hän kieltäytyy ottamasta minua potilaakseen. Mutta hän sanoi varaavansa minulle leikkausajan Hyksistä, ”sillä hänen sairaalalääkärin omatuntonsa heräsi” kun hän luki tietojani ja katsoi laboratorioarvojani. Leikkaus olisi seuraavan viikon keskiviikkona heti aamusta. Hän kehotti tulemaan tiistaina osastolle, vaikka Hyksin virallinen kutsu ei ehtisikään tulla postitse.

Kun tiistaina olin lähdössä sairaalaan, takapihan suuri omenapuu oli täydessä kukassa. Etupihalla hyppeli orava etsimässä ruokaa. Aina kun jotain hyvää löytyi, se seisahti hetkeksi. Aurinko paistoi, mutta ei ollut liian kuuma.

Leikkaus

Osastolla kirurgi tuli tapaamaan ja kertomaan seuraavan aamun leikkauksesta. Hän tunnusteli kilpirauhastani ja näytti lopuksi sormella ” teen viillon tähän”. Arpi jäisi ihopoimun sisään ja olisi melko huomaamaton. Kirurgi oli niin varma ja vakuuttava, etten edes pelännyt. Kysyin kuitenkin äänen menettämisen todennäköisyydestä. En enää muista tarkkaa lukua, mutta kirurgi sanoi tekevänsä kaikkensa säästääkseen ääneni. Hänen leikkaamistaan potilaista kukaan ei ollut menettänyt ääntään. Toivoin, etten olisi se ensimmäinen.

Unilääke toi iltayöstä helpotuksen aamun odotukseen. Ennen leikkauskerrokseen lähtöä sain vielä jotain rauhoittavaa. Nukahdin ennen kuin olimme edes hississä. Kun minua aseteltiin leikkauspöydälle, äänen menetys nousi taas mieleen. Yritin muistaa sanat, jotka ehkä jäisivät viimeisiksi. Mitään lennokasta en lääketokkurassa keksinyt, vastailin vain nukutuslääkärin kysymyksiin. Sinänsä sääli, mutta sitten realisti minussa heräsi ja kysyi olisiko niillä sanoilla mitään merkitystä jos kävisi pahasti.

Heräämössä hoitaja houkutteli takaisin tähän maailmaan ja kertoi leikkauksen menneen hyvin. En muista, olinko kysynyt jotain äänen säilymisestä. Ilmeisesti. Hoitaja selitti, että asia oli tarkistettu jo leikkaussalissa ja kaikki oli kunnossa. Rauhoituin ja jäin hiljaa miettimään miten tarkistus käytännössä mahtaa tapahtua.

Automaattinen verenpainemittari suhisi, puristi ja piipitti. Se herätti aina kun olin vaipumassa horrokseen. Päätin irrottaa sen käsivarresta. Yritin nostaa kättä, mutta molemmat oli sidottu sideharsolla sängyn laitaan. Olin kuulemma jatkuvasti vetänyt pois nenään hengityksen tueksi laitetut happiviikset.

Minut oli iltapäivällä tuotu heräämöstä takaisin osastolle. Havahduin kun kirurgi puhutteli minua. Muistan sanoneeni iloisena, että ääni on tallessa. Kirurgi naurahti ja totesi sen olleen hänellä tarkoituksenakin.

Heräsin yöllä vessaan. En malttanut kutsua hoitajaa, vaan menin itse ”kävelevää tippaletkua” oikealla kädellä työntäen. Kirkkaassa valossa peilikuvani oli järkytys – tämän näköisenäkö olen koko päivän ollut!? Kaulassani roikkui kaksi kuusenkoristeelta vaikuttavaa palloa, joihin leikkausalueelle tihkuva veri ja kudosneste valui. Kasvoillani oli kuivunutta verta, sillä leikkauksen aikana olin saanut nenäverenvuodon. Ja tukka! Haava oli peitetty laastarilla. WC:ssä asiointi oli hiukkasen hankalaa, kun käytössä oli vain vasen käsi. Mutta selvisin ja pääsin takaisin sänkyynkin omin voimin. Jo aikaisemmin olin yhdellä kädellä riisunut pitkät ja kuumat puristussukat pois.

Olin yllättynyt, että pääsin kotiin jo parin päivän kuluttua. Kaulan poikki vedetyn haavan tueksi oli ompeleiden lisäksi laitettu 13 metallihakasta. Ne olivat villin näköisiä! Sain poistattaa ne parin viikon päästä omalla terveysasemalla. Haava parantui hyvin, eikä arpea edes huomaa.

Silmäoireiden rauhoittamiseksi sain vielä kesällä 2001 viimeisen kortisonipulssin. Kun kortisonitabletitkin aikanaan ajettiin hitaasti alas, hävisi myös niiden tuoma puuhakkuus ja vähentynyt unen tarve. Toistuvien pulssien aikaiset kolmen – neljän tunnin yöunet olivat äkkiä vieneet muistin pelottavan huonoksi. Kun muu perhe meni nukkumaan, aloin aamukolmeen jatkuvan puuhasteluni. Siivosin, pesin, järjestelin kaappeja, vaihdoin huonekalujen paikkoja, kirjoitin päiväkirjaa. Tekstiä kertyi monta nidettä. Osa järjestyksen kouriin joutuneista tavaroista on vieläkin kadoksissa. Vasta myöhemmin aloin ymmärtää perheen tyrmistystä, kun huonekalut aamulla olivatkin eri paikoissa kuin illalla nukkumaan mentäessä.

Leikkauksen jälkeen olin vielä vuoden Hyksin seurannassa. Kävin muutaman kuukauden välein verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla. Silmäoireet olivat rauhoittuneet ja saatoin unohtaa netistä löytyneet kauhukuvat. Jatkohoitoon minut ohjattiin terveyskeskukseen tai yksityislääkärille. Kun kesäkuussa 2002 lähdin Hyksin endokrinologian poliklinikalta, tuntui haikealta jättää taakse paikka, jossa olin kestänyt tämän arvaamattoman sairauden – ja selvinnyt siitä.


Uusi seikkailu odotti

Kilpirauhasen liikatoiminta rauhoittui kun koko rauhanen poistettiin. Mutta siitä alkoi uusi seikkailu – tyroksiinin oikean annoksen etsintä. Kenelläkään ei ollut tiedossa mitkä olivat olleet normaalit arvoni joskus ennen sairastumista.

Aluksi annos oli liian suuri ja liikatoiminnasta tutut oireet palasivat. Sydän intoutui jyskyttämään liian nopeasti ja sitä tutkittiin Hyksissäkin. Jouduin taas turvautumaan beetasalpaajiin. Lääkäri antoi luvan pienentää tyroksiiniannosta ja pidin sunnuntait lepopäivinä ilman lääkettä. Ehkä viikkoannos ajan oloon jäi liian pieneksi tai lääkkeen imeytymistä haittasi jokin muu, mutta aloin vaipua vajaatoimintaan. Palelin ja nautin siitä!

Illalla oli mukava vetää yösukat jalkaan ja kaivautua kahden lämpimän peiton alle. Uni tuli ennen kuin olin ehtinyt edes kunnolla saada peitot päälleni. Mietin joskus hiukan kateellisena miten talviunille vaipuva karhu mahtaa olla onnellinen. Sen ei tarvitse huolehtia aamuheräämisistä. Se nousee pesästä vasta keväällä mukavasti hoikistuneena.

Työmatkalla nukahdin bussissa tavallisesti ennen seuraavaa pysäkkiä. Pari kertaa kuljettaja herätteli pääteasemalla. Liikatoiminnan villeimpien kuukausien ja kortisonin aiheuttaman valvomisen jälkeen tuntui hyvälle olla väsynyt ja vähän viluinen. Sydänkin sykki rauhallisesti.

Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Jaksamisen kanssa alkoi ilmaantua yhä isompia ongelmia. Palelin ja lihoin. Aineenvaihdunta lepatti säästöliekillä. Kiivaan liikatoiminnan aikana omaksutut ruokailutavat osoittautuivat kohtalokkaiksi kun liikatoimintaa ei enää ollut.

Onneksi sain sentään varatuksi ajan endokrinologilta. TSH oli aika korkealla ja tyroksiinitaso matalalla, 13. En olisi halunnut nostaa sitä, sillä pelkäsin hurjaa sydämen tykyttelyä. Kun T4V joskus ennen leikkausta oli ollut 19, olo tuntui todella pahalta. Lääkärilläni oli mukava tapa ensin kysellä vointia ja vasta sitten avata laboratorion kirjekuori. Hän tekee mielestäni aivan oikein, että numerot paljastetaan vasta kun olo on muuten katsastettu. Väsymykseen ja alhaiseen tyroksiinitasoon on vain yksi hoitokeino, hieman suurempi annos. Aloin ottaa tabletin joka aamu.

Seuraavalla käynnillä T4V oli 15, mikä taitaa olla minulle sopivin arvo. En tiedä onko eri laboratorioiden tuloksissa eroja ja miten suuri arvojen 15 ja 16 ero on, mutta kerran 16 tuntui jo liian korkealta! Oli miten oli, mutta joka-aamuinen tyroksiinitabletti on jo osa heräämistä. Kun TSH ja T4V asettuivat oikeille tasoilleen, alkoi ohjattu laihdutus tuottaa tulosta ja pääsin osasta kertyneitä lisäkiloja.

Nykyiseen vointiin vaikuttaa jo uusi sairaus, mutta tyroksiinin kanssa tulemme keskenämme hyvin toimeen. Kun pakkaan tavaroita vaikkapa vain parin päivän matkalle, tyroksiinitabletit tulevat mukaan heti avainten, kukkaron ja kännykän kanssa.

Takaisin ylös