Olen 29-vuotias opiskelija. Valmistuin juuri lähihoitajaksi ja opiskelen tällä hetkellä kohtaamisen ammattilaiseksi, sosionomiksi. Työpaikka löytyy myös hoitoalalta. Aina asiat eivät ole olleet näin hyvin.
Palaan aikaan yli 10 vuotta taaksepäin. Lukiostani ei tunnu tulevan mitään, keskittymiskykyni on vajavaista, oikeastaan kouluunkaan asti en usein jaksa. Ongelmia oli elämänhallinnassa, en mennyt ajoissa nukkumaan ja välillä halusin vain nukkua päivästä toiseen. Oireilin lapsuudessa tapahtuneita asioita, muun muassa koulukiusaamista. Äitini etsi minulle terapeutin ja yritti kannustaa siellä käymiseen.
Kaiken äitini yrityksen jälkeen kuitenkin jätin lukion kesken, muutin Helsinkiin. Persoonaani olin hyväksynyt jollakin tasolla masennukseni. Jaksoin käydä töissä ja sen jälkeen olin aivan loppu, lopun iltaa istuin sohvalla väsyneenä. Vuonna 2011 sattumalta käydessäni terveyskeskuksessa, oli minulta otettu muiden labrojen yhteydessä kilpirauhastestit. Niistä muistan hämmästelleeni, miten lääkäri sanoi ala-arvon olevan pielessä.
Siitä enempää ymmärtämättä kilpirauhasen tuloksista pyysin tyroksiini- lääkitystä kokeiluun.
Kilpirauhasen vajaatoiminta selitti monta asiaa elämässäni. Minut oli diagnosoitu mielenterveysongelmaiseksi (”vakava masennus”) tutkimatta arvojani perustuen pelkästään taustaani lapsuudessa. Yhtäkkiä se selitti myös, miksi tunsin turpoavani tavallisesta ruokamäärästä, siitäkin perheeni syytti syömishäiriötä nuoruudessa.
Lääkityksen sain taistelematta pienelle annokselle 25 mikrogrammaa. Kehoni alkoi yhtäkkiä toimimaan, myös aineenvaihdunta. Pystyin hikoilemaan, mikä tunne! Myös ummetus loppui.
Nyt 29-vuotiaana mietin, mistä minä alan ja kilpirauhasen vajaatoiminta alkaa? Lääkärit käyttävät terveyskeskuksessa laboratoriotuloksia kriteereinä, vaikka diagnostisina kriteereinä voidaan pitää myös potilaan kriteerejä. Tällä hetkellä syön 50 mikrogramman annosta. En ole varma, onko sairauteni hoitotasapainossa. Minua kiinnostaa myös tieto muista kilpirauhaslääkityksistä ja olo on edelleen kuin oma sairauteni olisi muinaishepreaa myös minulle kuin monelle terveyskeskuslääkärille. Tämä on subjektiivinen kokemukseni. Haaveilen asiaan perehtyneen sisätautilääkärin tapaamisesta.
Olen ollut sitkeä sissi, yhteiskunnan määrittelemä mielenterveyspotilaaksi, vaikka olinkin oikeasti sairas. On mahdollista, että masennusta olisi kuitenkin ollut, vaikka ei vajaatoimintaa olisi tullut. Kuitenkin yksilölle, jolle asiat olivat kasautuneet, olin tilastollisesti syrjäytymisvaarassa oleva ja kokemani vaikutti merkittävästi mielikuvaani itsestä, kyvyistä, parisuhteisiini, ystävyyssuhteisiini ja elämänsuuntaani.
Lukiossa unelmani oli päästä korkeakouluun tai yliopistoon, opiskella psykologiaa tai kulttuuriantropologiaa. Kauas en joutunut kuitenkaan unelmistani. Olen saanut ensimmäiset haalarini, merkkini ja sosionomin koulutus on hyvä pohja esimerkiksi psykoterapeuttikoulutukselle.
Nimimerkki: Anniina K