Teksti: Tanja Väyrynen, Kilpi-lehti 2/2019.
Ylipaino tuli elämääni aika hiipien vuoden 2000 paikkeilla. Ensimmäistä kymmentä kiloa en edes huomannut. Tai no, housut vähän kiristivät, mutta herätys tuli vasta kun ne eivät enää mahtuneet kiinni. Herätys siihen, että pitää ostaa isommat housut, ei muuhun. Syyllisenä pidin aiemmin saamiani mielialalääkkeitä, koska minua hoidettiin masentuneena. Sitä ehkä olinkin, mutta lopulta taustalta löytyi myös kilpirauhasen vajaatoiminta.
Liian vakuuttava potilas?
Oireet saatiin aika hyvinkin tyroksiinilla ruotuun. Ylipaino ei lääkityksestä ollut moksiskaan. Keskityin aika paljon siihen, että olin lukenut netistä, mitä kilpirauhasarvojen pitää olla, että voi hyvin ja saa kaiken kuntoon. Se oli ehkä pahin virheeni sen lisäksi, että sivuutin kaiken hyvän, seurasin – liikaakin – kaikkea ikävää ja pistin kaiken kilpirauhasen piikkiin. Lopulta päädyin vaihtamaan kilpirauhaslääkitykseni toiseen. Sillä sain painoa aluksi alaspäin, mutta jälkikäteen ajatellen mikään muu ei kummoisemmin parantunutkaan. Lopulta palasin tyroksiiniin, eivätkä kadonneet kilotkaan tulleet ainakaan heti takaisin. Rinnalla oli hyvä lääkäri, joka kuunteli minua ja oireitani. Olin ehkä liiankin vakuuttava potilas, koska sain aina tahtoni läpi. Niinpä tyroksiini jäi tasolle, jonka olin päätellyt nettikeskusteluista miettimättä sitä, onko toiselle sopiva oikeasti paras minulle. Myöhemmin tyroksiinin rinnalla kokeiltiin toistakin kilpirauhaslääkettä, mutta se kävi tarpeettomaksi. Paino ei reagoinut merkittävästi näihin muutoksiin.
Toisaalta olin lukenut artikkeleita siitä, että ei olisi oikein hyvä pitää TSH:ta kamalan matalana. Minulla se oli toistakymmentä vuotta nollan tuntumassa. En tiedostanut siitä olevan ongelmia, joskin vähäisetkin helteet saivat minut tuntemaan itseni liikatoimintaiseksi ja sydän reagoi herkästi. Yhteistuumin lääkärin kanssa sain kokeilla annoksen laskua niin, että TSH lähtisi nousuun. Ei se korkealle noussut, mutta viitevälin tuntumaan. Sydän on nyt rauhallisempi. Viime kesän helteillä Suomessa mietin, että onpa hyvä, ettei lääkitys ollut nyt säädetty niin korkealle kuin ennen, koska olo olisi varmasti ollut tukala. Hieman pelotti annosta säätäessä, lähteekö paino nyt nousuun. Ei lähtenyt.
Olipas tyly lääkäri!
Oli marraskuu 2017. Jalat tuntuivat kummalta, sydän hakkasi ja hengästytti. Verikokeita otettiin ja todettiin, että on syytä tavata kardiologi. Mitään vakavaa ei sydämestä löytynyt lisälyöntien ohella, mutta ylipainoon lääkäri puuttui. Ensin ärsytti. Mikä ongelma se nyt muka yhtäkkiä on? Olen ollut lihava kohta 20 vuotta, miksi siitä nyt pitää puhua. Että kylläpä oli komea tohtori, mutta täysi pöljä. Onpa tylyä sanoa, että ylipainoon pitää nyt kiinnittää huomiota! Hetken päästä aloin miettiä, että josko elimistölle tuli nyt raja vastaan. Että nyt olen ollut lihava liian kauan. Tuolloin painoindeksi oli noin 33, ja myöhemmin löysin vanhoja papereita, joiden mukaan lähempänä 35:kin oli tullut käytyä. Kun pääsin yli tuohtumuksestani, ymmärsin, että lääkäri oli käyttänyt juuri niitä sanoja, joilla viesti meni minulla perille. Se ei ollut tylyä tekstiä vaan fakta. Se oli se hetki, josta minun muutokseni alkoi.
Vähän kerrallaan
Lähdin tekemään ruokaremonttia. Päätin, että kerralla ei yritetä mitään isoa. Mistään en luovu ja mitään en kiellä. Tiedän, että en tule onnistumaan, jos sille tielle lähden, eikä minulla ole sellaiseen mitään tarvettakaan. Aloin pakkaamaan evääksi töihin hedelmiä ja muuta pupun ruokaa. Korvasin niillä ison osan leivästä ja muista höttöhiilareista, joita olin siihen asti syönyt. Kotona lisäsin hissukseen erilaisia kasviksia lautaselleni ja välipalaksi ostin sinnekin hedelmiä. Ensimmäisinä viikkoina tökki niin kaupassa kuin syödessä: enhän minä edes tunnista suurinta osaa rehuosaston kasveista! Taasko banaaneja ja satsumia eväänä, blaah! Muutaman viikon päästä kaupasta alkoi löytyä kaikkea kivaa. Salaatti alkoi maistua niin hyvältä, että sitä oikein kaipasi. Ruokarytmin tosin myönnän olevan itselleni edelleen suuri haaste.
Sitten alkoi tulla kommentteja siitä, että olen laihtunut. Hitaasti se tapahtui, ja välillä kehitys on pysähtynyt hetkeksi. Repsahtelut sallin itselleni: tykkään itsestäni sen verran, että mitä minä itseäni rankaisemaan ja sättimään: tänään syötiin vähemmän terveellisesti, huomenna voidaan tehdä paremmin. Elämästä pitää myös nauttia.
Liikkuminen on paljon mukavampaa nyt, kun painosta on poissa jo toistakymmentä kiloa. Nyt painoindeksi on alle 29, eli vielä on maaliin matkaa, mutta hyvällä mielellä sitä kohti mennään. Kuvia ei valitettavasti tästä kehityksestä ole tullut otettua. Etenkään aluksi en edes kovin suureen muutokseen uskonut, mutta ajattelin että alku se on vähän vaatimattomampikin tulos. Siinä olin väärässä ja hyvä niin. Ne sydämen lisälyönnit, jotka kardiologi totesi, ovat myös kadonneet. Ne katosivat jo muutaman kilon painonpudotuksen jälkeen. Ehkäpä ne todella johtuivat painostani.
Hyvällä motivaatiolla vastuullisiin valintoihin
Vaikuttaa siltä, että minun painonhallintani salaisuus ei ole lääkityksessä vaan siinä, mitä valintoja itse teen. Totta kai lääkityksen pitää olla vähintäänkin kohtuullisella tasolla, jotta aineenvaihdunta toimii ja jaksaa tehdä yleensäkään mitään. Huonossa hoitotasapainossa ei jaksa välttämättä tehdä niitä hyviä valintojakaan. Mutta kun lääkitys on kunnossa, on ainakin minun painonhallintani minun vallassani. Aika kauan odotin, että pelkkä lääke hoitaa kaikki ongelmani. Olisin voinut tehdä nämä samat valinnat jo kauan sitten, mutta motivaatio puuttui. Tiedon puutteeseen tai jaksamisen ongelmiin en omalta kohdaltani voi vedota. Eräs motivaatiovalmentaja sanoi minulle vuosia sitten, että ilman motivaatiota muutoksessa ei voi onnistua. Hän taisi olla oikeassa.
Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että ehkä joku muu on nyt siinä vaiheessa, jossa minä olin vuosia, ja voi tehdä toisenlaisia valintoja jo nyt. Ehkä kaikkien ei tarvitse tehdä niitä vasta siinä vaiheessa kun on tullut hetki pelätä, että joko sydän ei kohta kestä tai vaaka hajoaa alle.