Odottamaton diagnoosi – syöpä

Liisan tarina

Pääkaupunkiseudun Kilpirauhasyhdistyksen toiminnassa alusta asti eli vuodesta 1998 mukana ollut Liisa Saha kertoo kahdesta kilpirauhassyövästään. Hän toimii nytkin yhdistyksen rahastonhoitajana ja on aktiivisesti mukana toiminnan suunnittelussa ja tapahtumisen järjestelyissä.

Kilpirauhasyhdistyksessä toimiminen antaa hyvää mieltä ja vertaistukea. Olen myös saanut hyviä ystäviä yhdistyksen kautta, Liisa toteaa.

Näin hän kertoo tarinaansa:

Papillaarinen karsinooma löydettiin rutiinitarkastuksessa v. 1987 Jorvin sairaalassa, jossa olin muissa tutkimuksissa raskauden takia. Minulla ei ollut mitään oireita tai kilpirauhaseen liittyviä vaivoja. Diagnoosi tuli täytenä yllätyksenä. Lääkäri kertoi siitä asiallisesti, mutta olisin kuitenkin toivonut hiukkasen enemmän empatiaa tilanteeseen. En varmaankaan pystynyt sillä hetkellä täysin ymmärtämään diagnoosia.

Pääsin heti leikkaukseen, jo kahden viikon päästä diagnoosin varmistumisesta. Leikkaus tehtiin HYKS:ssä. Huoli oli tietenkin suuri mm. syntymättömän lapsen takia. Leikkaus meni kuitenkin hyvin eikä lapsellekaan tullut mitään komplikaatioita.

Leikkauksen jälkeen tehtävää radiojodihoitoa ei minulle voitu heti antaa, koska odotin vauvaa.
Radiojodin antaminen siirtyi vielä lapsen syntymän jälkeenkin ja tehtiin vasta kun olin lopettanut imetyksen.

Olin HYKS:n jatkoseurannassa viisi vuotta ja sen jälkeen siirryin Peijakseen. Alussa kontrollikäyntejä oli useammin, mutta kun leikkauksesta oli kulunut vuosi, käyntejä vähennettiin yhteen kertaan vuodessa. Mielestäni sain lääkäreiltä ja hoitajilta kiitettävästi tietoa sairauden ennusteesta ja elämästä syövän parantumisen jälkeen.

Alussa tyroksiiniannos oli 2,5 mg päivässä, nykyään annos on 2 mg. Alussa liikatoiminnan oireita oli jonkin verran. Syövän hoidossahan tyroksiiniannos on normaalia isompi, koska riittävän suurella tyroksiiniannoksella pidetään TSH normaaliarvojen alapuolella.

Kun sairastuin ensimmäisen kerran vuonna 1987, oli elämässä menossa ns. ruuhkavuodet. Ensimmäinen lapsi oli vasta vuoden ikäinen ja toinen tulossa. Ehkäpä juuri elämäntilanne teki sen, etten joutanut murehtimaan kovin paljoa omaa sairauttani. Pienten lasten hoitaminen ja perheen arkirutiinien pyörittäminen vei ajatukset muualle.

Kun syöpä sitten uusi vuonna 1998, tuntui, että se oli paljon kovempi shokki kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta siitäkin selvittiin! Toinenkin leikkaus tehtiin HYKS:ssä. Onneksi löysin juuri silloin yhdistyksemme ja sieltä muita saman sairauden kokeneita. Tällainen vertaistuki olisi ollut aivan korvaamatonta myös ensimmäisellä kerralla.

Nyt olen käynyt Peijaksen sairaalassa kohta kymmenen vuoden ajan kontrollissa kerran vuodessa ja ensi vuonna tarkastukset siirtyvät terveyskeskukseen.

Harrastan monenlaista liikuntaa, mm. rivitanssia. Matkustelu on myös rakas harrastus. Nämä ja hyvät ystävät ja perhe auttavat jaksamaan elämässä eteenpäin.