Ei ole kunnon kissaa karvoihin katsominen

Julkaistu Kilpi-lehdessä 4/2016
Teksti: Tanja Väyrynen

Nyt 24-vuotias, helsinkiläinen Mari Värtö on aina ollut temperamenttinen ja itsepäinen. Niitä ominaisuuksia on ehkä tarvittukin tavallista enemmän, sillä elämä on tarjonnut vastoinkäymisiä runsain mitoin. Vuonna 2002 Mari oli partioleirillä, kun todella kova jano yllätti. Vettä piti hakea yöllä järvestä, koska sitä oli pakko saada. Leirin jälkeen alkoi laihtuminen ja huonovointisuus, jonka vuoksi Mari joutui lähtemään päivystykseen. Siellä todettiin diabetes. Seuraavana vuonna kampaaja huomasi pienen kaljun alueen takaraivossa. Ensimmäinen ajatus oli, että hiuksiin on joutunut purkkaa ja tukka on lähtenyt siksi. Vuoden päästä kaikki hiukset olivat poissa. Marilla olikin alopecia. Diabeteksen ja alopecian lisäksi Mari on sairastanut masennuksen ja kärsii sekä migreenistä että osteoporoosista.

Kalju nainen ulkonäkökeskeisessä maailmassa
Alopecia oli todella kova pala Marille. Se, että on kalju nainen yhteiskunnassa, joka on erittäin ulkonäkökeskeinen ja jossa hiukset ovat naisen kruunu, tekee kaljuna elämisestä todella raskasta. Asiaa ei helpottanut ala- ja yläasteen sekä lukion koulukiusattuna oleminen.
– Jos on vähänkin erilainen, niin lapset ja nuoret huomaavat sen kyllä. Erilaisuus ei ole kaikkien mielestä rikkaus. Nykyään osaan ottaa asian eri tavalla. Olen ylpeä siitä millainen olen – kalju ja kaunis. Erilaisuus on rikkautta! Olen paljon avarakatseisempi ja hyväksyn kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat. Alopecia on opettanut minua katsomaan ulkokuoren läpi. Se mitä ihminen on sisältä, ratkaisee!
Alopeciaan liittyvät tutkimukset ja hoidot eivät lähteneet käyntiin itsestään. Marin äiti joutui vaatimaan niitä ja kaikkea mahdollista kokeiltiin, kuten muun muassa ärsykehoitoja päänahkaan, ihmeparantajia, turvehoitoja ja akupunktiota. Mistään ei ollut apua. Rahaa meni, mutta hiukset pysyivät poissa.

Vertaistuki on vienyt eteenpäin
Vertaistuki on ollut merkittävässä osassa Marin matkalla kaljuna naisena sekä auttanut läpi masennuksen.
-On ollut helpottavaa tietää ettei ole tässä maailmassa ainoa ja kuulla muiden fiiliksiä sairaudesta ja heidän selviytymistarinoitaan. Musiikki on ollut tärkeä osa masennuksesta selviytymistä. Niin hyvinä kuin huonoina hetkinä olen saanut voimaa musiikista. Lisäksi oman perheen tuki on ollut tärkeää. Se, että perhe hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on äärettömän tärkeää, Mari kertoo.
Peruskoulun jälkeen Mari piti välivuoden ja oli kotihoidossa töissä. Sieltä hän sai innostuksen sosiaali- ja terveysalalle ja valmistuikin sairaanhoitajaksi joulukuussa 2015. Tämän vuoden tammikuussa hän aloitti työt lastenpsykiatrian osastolla. Motokseen kaunis ja pirteä Mari kertoo ”ei ole kunnon kissaa karvoihin katsominen”.